Tukehdun kaikkeen täällä, hukuttaudun mustaan veteen, astun harhaan ja leijailen kohti kuolemaa. Se odottaa minua, kukaan ei estä.

Mua ei oo pitkään aikaa ahdistanu näin paljon. Tuntuu kun ois pienessä pimeessä huoneessa yksin, ne seinät lähenee, happi alkaa loppua ja lopulta mä kuolen. Aika moni ihminen vois olla ilonen jos mua ei olis, tai ei se ainaka tuskaa kellekkää tuottais. Maailmaan synty kai eilen seitsemäs miljardis ihminen. Kukaan niistä seittemästä miljardista ihmisestä ei tarvi mua täällä.
    Mä tarvisin oikeesti todella paljon yhtä ystävää joka välittäis musta ja joka ymmärtäis mua täysin. Mä en pyytäis mitään muuta, kun sitä yhtä asiaa. Turha mun on enää tota veistä käteen ottaa, emmä haluu näyttää mun tuskaa muille ihmisille. Parempi hukuttautuu tähän yksin...